Matka Song Kol -järvelle

Seuraavana matkaohjelmassani oli Song Kol -järvi. Perinteiseen tyyliini en ollut tietenkään valmistellut asiaa sen kummemmin kuin, että tiesin millä suunnalla maata se on ja että jotkut yritykset tekevät sinne hevosretkiä. Joten aamu alkoi selvittelemällä, että missä on bussiasema. Se löytyi helposti ja siellä oli kaksi autoa odottelemassa. Toinen lähdössä pohjoiseen ja toinen etelään. Minä halusin etelään. Kuljettaja piirsi hinnan auton pölyyntyneeseen konepeltiin, minä maksoin, odoteltiin auto täyteen ja lähdettiin matkaan.

Ulkoministeriön matkustustiedotteesta olin lukenut ennen reissua seuraavaa: "Suurin osa kirgiiseistä on ostanut ajokorttinsa autokoulua käymättä, mikä selittää kaoottista liikennekulttuuria." No nyt osui kohdalle kyseenomainen kuljettaja. Järven etelärantaa tultiin kahdella renkaalla. Lisää ihmisiä kerättiin kyytiin tien laidoilta ja autossa oli lopulta niin paljon porukkaa, että kaikki oli aivan kiinni toisissaan. Hyvää tässä oli se, että paino oli jo niin suuri, että auto ei enää kulkenut yhtä kovaa. Maisemat oli mielettömät ja harmittelin ehkä hieman, että en ollut suunnitellut pysähdystä tähän järven laidalle.

Toisaalta ei ollut mitään muutakaan varattuna, mutta koska Song Kol -järvi oli kuitenkin paikka, jonne ehdottomasti halusin, niin katselin vain ikkunasta ja etsin netistä opasta, joka veisi minut järvelle. Sellainen löytyikin suht vaivattomasti ja samalla opin, että lähes kaiken voi hoitaa täällä WhatsAppilla.

Vaellus alkaisi Kyzartista ja minibussilla pääsisin Balyckyyn. Balyckyn asemalla jo ennen kuin kunnolla selvisin autosta ulos, oli seuraava kuljettaja tarjoamassa kyytiä Kochkoriin. Tällä kertaa kyseessä jaettu taksi. Kyydissä oli jo yksi ranskalaispariskunta ja hetken odottelun jälkeen auto täyttyi paikallisista. Kochkorista piti vielä jatkaa Kyzartiin ja toivoin, että sinnekin pääsisi jaetulla taksilla. Näin ei kuitenkaan ollut vaan loppumatkalle otin taksin. Luonnollisesti taksilla kurvattiin ensimmäisenä huoltoasemalle. Ajettiin jälleen hieman turhan reippaasti tien (ja auton) kuntoon nähden ja keskusteltiin viidellä yhteisellä sanalla, jotka osasimme.

Kyzartissa olin ensin yötä paikallisessa majatalossa. Rouva pyykkäsi pyykkini, mutta heti se ei onnistunut, koska koko kylässä ei ollut sähköjä. Ne kuitenkin palasivat ennen myöhäistä iltaa. Kävin paikallisella hautausmaalla illallista odotellessani. Näillä tiedoillani sanoisin, että hautausmailta löytyvät komeimmat ja kuvauksellisimmat rakennukset tästä maasta. Kysyessäni majatalon emännältä, että voiko sinne mennä, niin vastaus oli, että voi mennä jos uskaltaa.

Illallista söin ranskalais-serbialaisen pariskunnan kanssa, joka oli juuri palannut samalta reissulta, jonne itse olin lähdössä. He eivät suuremmin tykänneet retkestä, eivätkä tainneet sanoa siitä oikein mitään positiivista. Olin hieman surullinen, koska mielessäni oli ihana edellinen retkeni ja toivoin jotakin vastaavaa tältäkin.

No ei muuta kuin nukkumaan ja odottelemaan seuraavaa päivää. Yksi mysteeri piti kuitenkin vielä ratkaista. Miten saa huoneesta valot pois? Valokatkaisija löytyi lopulta keskeltä seinää ison seinävaatteen takaa. Luonnollisesti. 

Aamu alkoi aamiaisella ja retken piti alkaa lounaan jälkeen, mutta koska minä olin valmis ja opaskin oli paikalla, niin lähdettiin heti samantien matkaan. 

Hevoset Kara ja Ger odottelivat takapihalla. Ajattelin, että ratsastaminen tuntuisi helpommalta nyt toisella kertaa, mutta näin ei suinkaan ollut. Tällä kertaa ihan opetettiin, että miten hevosen saa liikkeelle ja miten se pysähtyy. Minulla ei ollut mitään auktoriteettia. Ei mitään. Kara liikkui juuri sinne minne halusi ja pysähtyi tai ei pysähtynyt silloin kun halusi. Opas otti meidät köyden perään. Matka alkoi laaksossa. Perätysten mentiin. Karan silmä Gerin perssilmässä kiinni. Varaa olisi ollut jättää vaikka 20 senttiä tai enemmänkin väliä. Mutta ei. Ja Gerillä oli paljon ilmavaivoja. Ne ei kuitenkaan Karaa haitanneet, mutta hypähti aina kauhistuneena taaksepäin kun ilman sijasta hännän alta tulikin jotain kiinteämpää. Itse opin kuitenkin pitämään vähän tiukemmin kiinni aina kun edessä oleva häntä alkoi kohoamaan.


Ratsastettiin vajaa nelisen tuntia melko tasaisessa maastossa Kilemchen laaksoon. Nousua tuli yhteensä noin 500 metriä. Laaksossa meidän ohi ratsasti kaksi lasta samalla hevosella. Opas lähetti heidät kertomaan, että tulossa ollaan ja että voivat laittaa lounaan tulelle.

Opas huolehti kaiken hevosten suhteen. Satula oli aina selässä ennen kuin itse selvisin paikan päälle ja iltaisin hevoset söivät heinää niityillä.

Majoitus oli kirgisialaisessa jurtassa, teltassa, jossa oli mukavat patjat ja lämpöiset peitot. Olimme ensimmäiset paikalla ja ainoat lounaan syöjät. Lounaaksi oli perunaa ja lammasta ja juomaksi perinteisesti teetä. Jälkiruoaksi, tai -juomaksi oikeastaan, oli kumysia, hapatettua tammanmaitoa. Sitä sai ihan täyden mukillisen ennen kuin ymmärsin pyytää vähemmän. Tehtiin oppaan kanssa vaihtokauppa mukien kanssa. Onneksi. Maku oli vähintäänkin erikoinen ja ei aivan niitä itselle omimpia. Sain sen kuitenkin juotua, mutta toista mukillista tarjottiin sellaisen hymyn kanssa, että oli kyllä tiedossa ettei tarvitse tuhlata sitä herkkua (ja terveysjuomaa) minuun sen enempää.

Samalla kun istuskeltiin jurtan lattialla pitkäksi venähtäneen lounaan äärellä jutellen, alkoi paikalla saapua myös muita retkeilijöitä. Osa patikoiden, osa hevosella. Ilta meni mukavasti jutellen, korttia pelaillen ja lopulta illallista syöden. Keskellä pihaa oli käsienpesuallas ja ulkohuussi sadan metrin päässä jurtista. 

Itse jaoin jurttani ranskalaisen pariskunnan ja oppaani kanssa. Pimeän tultua alkoi kaikilla olla nukkuminen mielessä, koska valo oli vain ruokailujurtassa, jonka sähkö tuli aurinkopaneelista.