Ala-Kul

Edellisenä päivänä tulin siis varanneeksi hevosretken Ala-Kul -järvelle. Aamiaisen eli vellin ja munakkaan jälkeen hevonen ja opas odottelivat ulkona. Lexus-hevoseni oli ainakin oppaan mukaan yksi kilteimmistä hevosista, joten selkään vain ja matkaan. Mutta Lexusta ei kyllä aamulla suuremmin kiinnostanut lähteä minnekään. Olisi jäänyt mieluummin nauttimaan päivästä muiden kanssa laaksoon.

Mutta matkaan lähdettiin. Opas hevosineen edellä ja minä perässä. Oppaalla oli köysi, johon Lexus oli sidottu ja minä vain istuskelin kyydissä ja luotin siihen, että mennään minne pitääkin. Köysi roikkui löysästi hevosten välillä ja uskoin, että sillä ei ole mitään merkitystä, mutta myöhemmin sain huomata, että Lexus seurasi sitä hyvinkin tarkkaan.

Omalla ratsastuskokemuksella eli parin tunnin ratsastuksella 18 vuotta sitten hieman jännitin matkaa, joka sujui kuitenkin mallikkaasti. Ensimmäisen tunnin jälkeen ehkä en enää tuijottanut ainoastaan maahan ja miettinyt, että mihin hevosen kannattaisi astua vaan pystyin jo ihastelemaan maisemiakin 😅

Kaikkineen matkaan kului noin 2,5 tuntia majatalosta viimeisen mäen alle, josta matka sitten jatkui omin jaloin. Huipulle oli matkaa enää reilusti alle kilometri, nousua oli noin 300 metriä ja viimeiset 200 metriä olivat todella jyrkät. Näköalapaikka oli noin 3850 metrissä ja matka sinne oli raskain mitä olen ikinä tehnyt. Jo heti kun lähdin hevosen luota sain huomata, että hengittäminen on raskasta. Alkupätkä maastosta näytti helpolta ja lähdin kävelemään kuten missä tahansa muuallakin. Pääsin ehkä 50 metriä, jalat oli maitohapoilla ja olin niin hengästynyt, että tuntui kuin olisi juossut maratonin. Olin varma, että en ikinä tule pääsemään huipulle. Mutta en kehdannut heti kääntyä takaisinkaan. 😁 Hiljensin vauhtia ja toivoin, että kyllä se siitä helpottuu. Lopulta oli pakko vaan pysähtyä ja huomasin, että kun pysähtyy ja odottaa, että hengitys tasaantuu, onkin taas helpompi jatkaa matkaa. Joten kävelin lyhyitä pätkiä ja pidin pitkiä taukoja. Ja mietin, että opas, joka jäi hevosen luokse, saa hermoromahduksen, kun vietän reissullani loppupäivän.

Pääsin jyrkimmän rinteen juurelle joka näytti lähinnä pystysuoralta jyrkänteeltä. Päätin kuitenkin yrittää, mutta en edelleenkään uskonut ikinä pääseväni huipulle. Otin 10 askelta ja pidin tauon. Jatkoin sillä tahdilla kunnes eräs ystävällinen ranskalaismies (joka selkeästi harrasti vastaavia rinteitä), meni ohi ja neuvoi, että pitää mennä hitaammin ja vetää henkeä jokaisella askeleella. Sitä jaksoi hetken kunnes sekin oli liian kova vauhti.

Vastaan alaspäin tuli muitakin ei-kokeneita-korkeassa-ilmanalassa-patikoijia. Kaikki oltiin samassa jamassa. Ja kaikki jäi mielellään juttelemaan, että sai pitää taukoa. Mutta kun kuuli, että ei ole ainoa, joka ei jaksa, niin sai uskoa, että jos muut ovat selvinneet huipulle, niin kyllä kai minäkin. Joten matka jatkui. Vielä 10 metriä ennen huippua harkitsin luovuttavani. Lopulta konttasin ylös. Tyylikästä. Mutta pääsin sinne.

Ainakin sen opin, että en enää ikinä lähde patikoimaan korkeaan ilmanalaan totuttelematta siihen ensin.

Sitten pitikin palata takaisin alas. Olin ajatellut, että se olisi helpompaa. No tavallaan oli. Jos matka ylös kesti reilun pari tuntia niin alaspäin tulin reilussa tunnissa. Mutta se oli puolestaan melko pelottava kokemus. Ja olin ihan yhtä hengästynyt ja jouduin pitämään taukoja yhtälailla. Lopulta selviydyin alas oppaan ja hevosen luo. Olin ajatellut pyytää 15 minuutin taukoa, ennen kuin lähdetään, mutta opas kai näki, että ei minusta ollut ratsastajaksi heti. Siinä oli jurttia, jonne pääsi lepäilemään hetkeksi ja se hetki oli lopulta 2 tuntia. Oksetti, pyörrytti, hengästytti ja päätä särki. Mutta se kaikki meni ohi. Paluumatkalla olo oli hyvä. Ja se vain parani kun opas kertoi, että vain harva oikeasti nousee näköalapaikalle. Yleensä palataan 30 minuutin kuluttua takaisin, koska reitti on raskas. Olin superiloinen, että olin käynyt huipulla.

Lexuksella oli kiire kotiin. Hevosten taukopaikalla on kuulema usein lumetonta ja voivat syödä koko odotteluajan. Tänään oli lunta 40 senttiä ja heppaparka oli nälissään. Oppaalta putosi paluumatkalla köysi kolmeen kertaan ja joka ikisellä kerralla Lexus pysähtyi sillä sekunnin sadasosalla kun köysi osui maahan. Sai syötyä pari heinänkortta ja jatkettiin matkaa. Takaisin tultiin alle parissa tunnissa. Hevoset tekevät oppaan mukaan töitä parina päivänä viikossa ja muutoin laiduntavat niityillä.

Matkalla nähtiin hevosia, lehmiä, lampaita ja murmeleita.

Yöksi takaisin samaan majataloon ja seuraavalle päivälle oli paluu takaisin Karakoliin.

Aamulla katsoin peiliin. Olin palanut naamastani ehkä pahiten ikinä. Ja siis edellinen päivä oli pilvinen ja lunta pyrytti. No opinpahan myös sen, että vuorilla pitää käyttää aina aurinkorasvaa. Puuteria pintaan ja omasta mielestäni sain peitettyä punaisuuden aika kivasti. Mutta en saanut. Tai sitten sitä olisi pitänyt lisätä päivän aikana. Kun saavuin takaisin Karakolin hotellille, omistajan ensi reaktio oli, että "Heli, sinun naama on tosi punainen..." 😮 mutta en ollut ainoa. Tapasin sen samaisen ranskalaispariskunnan uudelleen Karakolissa, kenen kanssa tulin minibussilla Bishkekistä (ja tapasin heidät myös Ala-Kulissa) ja heillä oli sama tilanne.

Patikoin Altyn Arashanista Ak-Suun kylään, josta tulin minibussilla Karakoliin. Patikka tuntui eilisen päivän jälkeen kevyeltä.

Maitoa on kehuttu hyväksi palautusjuomaksi. Tiedä sitten oliko siitä enää tässä vaiheessa hyötyä, mutta joka tapauksessa jotain oli juotava, joten maitokaupan ja apteekin kautta hotellille. Maidon rasvaprosentit olivat vähän toista luokkaa kuin Suomessa. Ja maku... oli varmaankin sellainen aidon maidon maku. Ja apteekista purkki aloe vera geeliä. Ilta meni maitoa juoden, venytellen ja geeliä naamaan levitellen.