Viimeiset päivät Kirgisiassa

Kaksi yötä Issyk-Kyl - järven rannalla jurtta-leirissä meni nopeasti. 

Ensimmäisen yön olin koko leirin ainoa asukas. Jos ei sänkyni alle piiloutunutta hämähäkkiä lasketa. Ja me tultiin yllättävän hyvin toimeen. Tönäisin kerran vesipullolla. Hän meni piiloon ja ei näyttäytynyt toiste. Toisena päivänä paikalle tuli isompi porukka. Illalla hetken juttelin heidän kanssaan. Aamulla he kysyivät haluaisinko tulla heidän kyydillään pääkaupunkiin. Pysähtyisivät vain kertaalleen Burana-tornilla. Tämä sopi minulle täydellisesti. Suunta oli oikea. Tornilla olin halunnutkin käydä. Perhe oli Saksassa asuva puoliksi saksalainen ja puoliksi kirgiisi-kazakstanilainen. Supermukavaa porukkaa ja matka sujui kivasti kokemuksista kertoillen. Pysähdyttiin tien varrella olevilla markkinoille. Ostin heräteostoksena kalan 🤔🙄 Sellaisen suht ison savustetun kalan. Niitä oli muitakin kokoja, mutta ostin toki sen suurimman.  Ymmärsin sentään jättää ostamatta nuo muut paikalliset herkut kuten kuivatut happamat lampaanmaitopallerot, jotka ovat paikallisille tavanomaisia herkkuja toki. 

Kala reppuun ja matka jatkui. Pysähdyttiin Burana-tornilla, yhdellä Kirgisian tärkeimmistä nähtävyyksistä historiallisesti. Torni on kaikki mitä on jäljellä noin 1000 vuotta sitten olleesta suuresta kaupungista. Ja tornistakin on korkeudesta romahtanut noin 20 metriä erilaisten maanjäristysten vuoksi. Tornin huipulle pääsi kiiveten erittäin kapeita kierreportaita pitkin.

Bishkekiin tullessa en ollut vielä päättänyt missä asuisin tai mitä tekisin. Jäin kyydistä pääkadun risteyksessä, istahdin lounaalle ja mietin, että minne menisi. Läheltä keskustaa löytyi vuokrattava huone. Talo oli ehdottomasti vanhalta neuvostoajalta ja rappukäytäväkin vaikutti vähintäänkin vanhalta. 

Huone itsessään oli kuitenkin hyvä ja siisti ja ilmastointikin olisi tarvittaessa löytynyt. Talon päädyssä oli viihtyisän näköinen ravintola, joten kävin illalla vielä syömässä siinä Lagman-keiton. Keitto oli erinomainen. 

Kala jäi syömättä tai edes kokeilematta. Huoneen vieressä oli kuitenkin jääkaappi, jota sai käyttää, joten paketoin kalan sinne. Tähän mennessä reppu ja kaikki repussa olevat tavarat haisivat hyvin vahvasti kalalle. Seuraavaan aamuun mennessä myös jääkaappi haisi hyvin vahvasti samalle kalalle.

Bishkekiin tullessa maistoin vihdoin myös yhtä juomista, joita myydään jokaisessa kadunkulmassa. Matkaseurueeni kertoi, että mikä niistä olisi mahdollisesti eurooppalaiseen makuun paras vaihtoehto. Valitsin sen ja maku oli jotain siman, kahvin ja colan väliltä. Juomakelpoista, mutta ei tullut tästäkään uusi suosikkijuoma.

Aamiaiselle suuntasin läheiseen Dordoi Plaza -ostariin kahville. 

Päivä kului harhaillen ja lounaalle palasin huoneeseen ajatellen, että nyt on sen kalan vuoro. 

Avasin käärön ja asetuin ikkunan ääreen mutustelemaan kalaa ja juomaan sitruunavettä. Kala ei osoittautunut hyväksi naposteltavaksi. Sen vahva haju valloitti varmasti kaikki naapurihuoneetkin. Siitä oli erittäin hankala repiä paloja ja se oli savustuksen lisäksi hyvin vahvasti suolattu. Tosi hyvä, että otin nimenomaan sen suurimman mitä tarjolla oli. Söin todennäköisesti 1/20 osan ja käärin sen takaisin muovipussiin. Mietin, että minne sen piilotan. Roskiin sitä ei voi huomaamatta laittaa, joten päätin toistaiseksi piilottaa sen takaisin jääkaappiin. Illemmalla asunnon omistaja tuli käymään ja kerroin ongelmastani. Hän oli oikein onnellinen kun sai viedä kalan mennessään ja kertoi sen olevan hyvää naposteltavaa oluen kanssa. Hyvä niin. Itse lähdin uudemman kerran keitolle lähikuppilaan. Sen jälkeen uskaltauduin kaupungillekin katselemaan. Jostain oli lukenut, että kaupunki ei ole hyvä paikka myöhään illalla. Ehkä myöhään illalla oli eri asia minulle ja kommentin kirjoittaneelle, mutta pääkadulla oli valtavasti porukkaa pelejä pelaillen, jäätelöä syöden ja muuten vain ystäviä tapaillen. Istahdin itsekin juomalle. 

Itse asiassa kaupunki vaikutti tosi kivalta ilta-aikaan. Täysin erilainen tunnelma kuin päivällä. 

Aamuyöstä sitten lentoasemalle. Matka on mennyt hyvin ainakin Istanbuliin asti. Seuraavaksi sitten kotia kohti. 

Song Kol

Seuraavana aamuna olin kukonlaulun aikaan hereillä. Jurttien edessä oli ollut illalla paljon hevosia ja valtava lauma lampaita. Kun menin ulos niin ketään ei näkynytkään missään. Lampaat löysin itse hieman korkeammalta rinteeltä ja hevoset oli oppaan mukaan paimennettu hieman ylemmäs syömään. Jurttakylän tammat pysyivät pitelemättäkin siinä jurttien edustalla, mutta meidän ratsastushevosilta oli sidottu etujalat sen verran nilkoista toisiinsa kiinni, että kävely on hitaampaa ja juoksu mahdotonta. Näin ollen ovat periaatteessa vapaana, mutta eivät viitsi lähteä kovin kauas.

Tammojen tehtävä on tehdä uusia jälkeläisiä yksi vuodessa ja lisäksi niistä saadaan maitoa, josta sitten tehdään tuota paikallisten herkkujuomaa kumysiä. Niitä ei kuitenkaan käytetä ratsastukseen, koska ovat aina joko tiineenä tai vasan kanssa.

Aamulla nousin itsekin hieman ylemmäs rinteeseen katselemaan auringonnousua.

Aamiaisen jälkeen kaikki alkoivat valmistautumaan matkaan vuoren yli Song Kolille. Opas varmisti, että minä olen varusteineni hyvin hevosen selässä ja alkoi sen jälkeen vielä viimeistellä omia tavaroitaan. Kara ei jaksanut enää odotella ja vielä tänäänkään minä en saanut mitään käskyjä perille, joten lähdimme oman heppani kanssa jo matkaan. Yksi kävelevistä oppaista viittoi suuntaa ja se sentään oli oikea. Lyhyen ajan päästä opas sai minut kiinni ja matkassa oli myös yksi hevosrahdin kuljettaja, joka kantoi tavaraa paikasta toiseen. Ratsastettiin kolmestaan niin, että minä olin välissä ja oma oppaani perässäni. Kara nimittäin kuitenkin kuunteli hänen suullisia määräyksiään ilman mitään ongelmia. Matkanteko oli näin oikein mukavaa. Puolivälissä rinnettä pidettiin taukoa ja samalla myös muut seurueet saivat meidät kiinni. Ratsastettiin loppupäivä kolmen oppaan ja kahden ranskalaispariskunnan kanssa. Hevosilla oli välipalatauko. Kara tosin oli kai syönyt jo yöllä/aamulla paljon, koska piti aina välillä erilaisempaa ääntä ja opas sanoi, että on syönyt liikaa. Ilmeisesti hänelläkin kuitenkin olo parani tauon jälkeen. Ihasteltiin maisemia ja jatkettiin matkaa. Rinne oli niin jyrkkä, että huonona ratsastajana jätin valokuvauksen pääasiassa taukopaikoille.

Tultiin huipulle. Sää oli komea. Kuvailtiin ja yhtäkkiä oppaat sanoivat, että kohta alkaa sataa. Hypättiin hevosten selkään ja jatkettiin matkaan ja niskaan alkoi tulla rakeita. En tietenkään ollut tajunnut laittaa sadeviittaa päälle vaan sitä alettiin virittelemään matkalla. Kara pelästyi. Sain leikkiä muutaman sekunnin rodeoratsastajaa, mutta opas sai hevosen nopeasti rauhoittumaan. Saatiin viittaa päälle ja hevoset järjestykseen ja matka alas huipulta järvelle alkoi. Sää muuttui jälleen yhtä nopeasti aurinkoiseksi, mutta päätin, että sadeviitta on ja pysyy. En tarvitse enää toista rodeokokemusta.

Jurttakylä oli hyvin lähellä järven rantaa. Kauniissa maisemissa ja kuten koko alue muutenkin, rauhallisessa paikassa. Ensimmäisenä oli vuorossa lounas. Nuudelikeittoa ja teetä. Tämän jälkeen lähes kaikki taisivat lähteä kävelylle järven rannoille. Itsekin kävelin rantaa ja koska peseytymisen laita oli vähän kehnoa, niin päätin että pakko peseytyä järvessä. Se oli kyllä kylmin kylpy mitä ikinä olen kokenut. Mutta olo oli hyvä sen jälkeen. Myöhemmin muistin, että kirgiisiheimon nimi tulee legendan mukaan sanasta kyrk (neljäkymmentä) kyz (naista), koska neljäkymmentä naista uivat vuoristojärvessä ja tulivat raskaaksi. Toivottavasti ei ollut tämä järvi 🙄

Päiväkävelyltä palattuani oppaat olivat aloittaneet pelaamaan perinteistä paikallista peliä, Ulak tartyshia. Se on saanut alkunsa siitä, että kun sudet ovat vainonneet lammaslaumoja, ne on tapettu lyömällä niitä hevosenselästä. Kuolleella sudella on sitten pelattu hevospoolon tyylisesti. No susia ei enää juurikaan ole, joten peliä pelataan nykyisin teurastetulla vuohella. Päätön ja jalaton vuohi oli pelin keskipiste ja halutessaan olisi itsekin saanut kokeilla miten sen nostaminen hevosenselkään onnistuu maasta. Minähän juuri ja juuri pääsin näillä taidoillani itse sinne hevosen selkään, joten jätin tämän väliin.

Seuraavaksi jatkettiin köydenvedolla. Kuollut vuohi oli maamerkkinä ja sen toiselle puolelle piti saada toinen joukkue vedettyä. Tähän osallistuin ja tässä pärjättiin.

Seuraavaksi vielä kevyt ottelu painia hevosenselästä. Tätä ei tainnut kokeilla kukaan muu kuin oppaat. Toinen piti siis saada pudotettua alas sieltä hevosenselästä. Itse olisin varmaan pudonnut ihan ilman avustustakin.

Näitä kisoja seuraillessa kävi selväksi, että oppaamme, jotka ratsastelivat hyvin leppoisasti meidän retkeilijöiden kanssa, osasivat oikeasti todella ratsastaa.

Illallinen jälleen vuorossa seuraavaksi. Ja sen jälkeen nukkumaan. Sain myös kokea miltä tuntuu kun menee vatsa sekaisin ja tarjolla on kirgisialainen ulkohuussi. Tämä meni kuitenkin puolessa vuorokaudessa ohi, joten matka jatkui suunnitellusti seuraavana päivänä.

Seuraavana aamuna olin jälleen hereillä auringonnousun aikaan ja tällä kertaa se oli vielä edellistä kauniimpi. Aamukävely rannalla, aamuteet vatsaan ja matkaan. Tänään me oltiin viimeiset matkalla, mutta saatiin muu porukka nopeasti kiinni.

Matkalla nähtiin jälleen paljon lampaita, hevosia ja lehmiä sekä yksi kotkakin. Opas kertoi yhden ison lampaan maksavan noin 5000-6000 somia eli 65-75 euroa ja hevosen noin 60000 somia eli alle 800 euroa. Hevonen, jolla hän itse ratsasti oli hänen omansa. Kun kysyin, että kun hän palaa takaisin yliopistoon syksyllä, niin kuka sillä sitten ratsastaa. Veli ratsastaa, mutta veljellä on omiakin hevosia. Kaikilla perheessä on useita omia hevosia.

Kivuttiin ylös huipulle jälleen, jossa tauko ja mielettömien maisemien ihailuhetki. Tämän jälkeen alkoikin jyrkkä laskeutuminen 3400 metristä 2000 metriin eli Kyzartiin. Opas piti Karaa hyvin lyhyessä köydessä ja ratsastettiin mäkeä hitaasti alas vierekkäin. Edelleen hämmästelen, kuinka on mahdollista, että hevonen viittasi täysin kintaalla minun käskyille, jotka eivät mielestäni poikenneet yhtään oppaan sanomista. Riitti, että hän kuiskasi. Ja hevonen ei ollut oppaan oma, ei edes hänen perheensä oma. Loppumatka käveltiin leppoisasti laaksossa kohti kylää.

Retki oli aivan mieletön kokonaisuudessaan. Tästä ei reissu parane. Molemmat opastetut retkeni olivat todella upeita kokemuksia ja eurooppalaisittain edullisia myös yksin matkustavalle.

Tämän jälkeen en ollut suunnitellut lomaa eteenpäin, koska luulin, että järjestelyissä menee niin kauan, että en ehtisi enää muuta. Olin myös jotenkin niin retken lumoissa, että en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun. Yksi toinen pariskunta lopetti retken samoihin aikoihin ja kysyi haluaisinko jakaa taksin heidän kanssaan ihmisten ilmoille. Hyppäsin kyytiin ja mietin minne menisi. Tultiin Kochkoriin, jossa heillä oli majapaikka. Ensimmäinen kyydin tarjoaja tarjosi kyytiä Balychkyyn, nousin siihen. Nyt olisin jo lähellä järveä. Ehkä menisin kuitenkin vähän matkaa rantatietä kun ne maisemat olivat niin kauniit. Eli järven etelälaitaan suuntaava jaettu taksi. Varasin matkalta makuusijan pariksi yöksi rannalta sijaitsevasta jurtasta. Selvisi, ettei se taksi nyt ihan sinne ollutkaan menossa. Mutta parin euron lisämaksusta tekisi kyllä 16 km lisämutkan reitiltä. Kiva niin. Seuraavat kaksi yötä rannalla jurtassa parannellen viimeisenä ratsastuspäivänä vaurioitunutta peppua ja jo viikko sitten vuorilla palaneita kasvoja.

Matka Song Kol -järvelle

Seuraavana matkaohjelmassani oli Song Kol -järvi. Perinteiseen tyyliini en ollut tietenkään valmistellut asiaa sen kummemmin kuin, että tiesin millä suunnalla maata se on ja että jotkut yritykset tekevät sinne hevosretkiä. Joten aamu alkoi selvittelemällä, että missä on bussiasema. Se löytyi helposti ja siellä oli kaksi autoa odottelemassa. Toinen lähdössä pohjoiseen ja toinen etelään. Minä halusin etelään. Kuljettaja piirsi hinnan auton pölyyntyneeseen konepeltiin, minä maksoin, odoteltiin auto täyteen ja lähdettiin matkaan.

Ulkoministeriön matkustustiedotteesta olin lukenut ennen reissua seuraavaa: "Suurin osa kirgiiseistä on ostanut ajokorttinsa autokoulua käymättä, mikä selittää kaoottista liikennekulttuuria." No nyt osui kohdalle kyseenomainen kuljettaja. Järven etelärantaa tultiin kahdella renkaalla. Lisää ihmisiä kerättiin kyytiin tien laidoilta ja autossa oli lopulta niin paljon porukkaa, että kaikki oli aivan kiinni toisissaan. Hyvää tässä oli se, että paino oli jo niin suuri, että auto ei enää kulkenut yhtä kovaa. Maisemat oli mielettömät ja harmittelin ehkä hieman, että en ollut suunnitellut pysähdystä tähän järven laidalle.

Toisaalta ei ollut mitään muutakaan varattuna, mutta koska Song Kol -järvi oli kuitenkin paikka, jonne ehdottomasti halusin, niin katselin vain ikkunasta ja etsin netistä opasta, joka veisi minut järvelle. Sellainen löytyikin suht vaivattomasti ja samalla opin, että lähes kaiken voi hoitaa täällä WhatsAppilla.

Vaellus alkaisi Kyzartista ja minibussilla pääsisin Balyckyyn. Balyckyn asemalla jo ennen kuin kunnolla selvisin autosta ulos, oli seuraava kuljettaja tarjoamassa kyytiä Kochkoriin. Tällä kertaa kyseessä jaettu taksi. Kyydissä oli jo yksi ranskalaispariskunta ja hetken odottelun jälkeen auto täyttyi paikallisista. Kochkorista piti vielä jatkaa Kyzartiin ja toivoin, että sinnekin pääsisi jaetulla taksilla. Näin ei kuitenkaan ollut vaan loppumatkalle otin taksin. Luonnollisesti taksilla kurvattiin ensimmäisenä huoltoasemalle. Ajettiin jälleen hieman turhan reippaasti tien (ja auton) kuntoon nähden ja keskusteltiin viidellä yhteisellä sanalla, jotka osasimme.

Kyzartissa olin ensin yötä paikallisessa majatalossa. Rouva pyykkäsi pyykkini, mutta heti se ei onnistunut, koska koko kylässä ei ollut sähköjä. Ne kuitenkin palasivat ennen myöhäistä iltaa. Kävin paikallisella hautausmaalla illallista odotellessani. Näillä tiedoillani sanoisin, että hautausmailta löytyvät komeimmat ja kuvauksellisimmat rakennukset tästä maasta. Kysyessäni majatalon emännältä, että voiko sinne mennä, niin vastaus oli, että voi mennä jos uskaltaa.

Illallista söin ranskalais-serbialaisen pariskunnan kanssa, joka oli juuri palannut samalta reissulta, jonne itse olin lähdössä. He eivät suuremmin tykänneet retkestä, eivätkä tainneet sanoa siitä oikein mitään positiivista. Olin hieman surullinen, koska mielessäni oli ihana edellinen retkeni ja toivoin jotakin vastaavaa tältäkin.

No ei muuta kuin nukkumaan ja odottelemaan seuraavaa päivää. Yksi mysteeri piti kuitenkin vielä ratkaista. Miten saa huoneesta valot pois? Valokatkaisija löytyi lopulta keskeltä seinää ison seinävaatteen takaa. Luonnollisesti. 

Aamu alkoi aamiaisella ja retken piti alkaa lounaan jälkeen, mutta koska minä olin valmis ja opaskin oli paikalla, niin lähdettiin heti samantien matkaan. 

Hevoset Kara ja Ger odottelivat takapihalla. Ajattelin, että ratsastaminen tuntuisi helpommalta nyt toisella kertaa, mutta näin ei suinkaan ollut. Tällä kertaa ihan opetettiin, että miten hevosen saa liikkeelle ja miten se pysähtyy. Minulla ei ollut mitään auktoriteettia. Ei mitään. Kara liikkui juuri sinne minne halusi ja pysähtyi tai ei pysähtynyt silloin kun halusi. Opas otti meidät köyden perään. Matka alkoi laaksossa. Perätysten mentiin. Karan silmä Gerin perssilmässä kiinni. Varaa olisi ollut jättää vaikka 20 senttiä tai enemmänkin väliä. Mutta ei. Ja Gerillä oli paljon ilmavaivoja. Ne ei kuitenkaan Karaa haitanneet, mutta hypähti aina kauhistuneena taaksepäin kun ilman sijasta hännän alta tulikin jotain kiinteämpää. Itse opin kuitenkin pitämään vähän tiukemmin kiinni aina kun edessä oleva häntä alkoi kohoamaan.


Ratsastettiin vajaa nelisen tuntia melko tasaisessa maastossa Kilemchen laaksoon. Nousua tuli yhteensä noin 500 metriä. Laaksossa meidän ohi ratsasti kaksi lasta samalla hevosella. Opas lähetti heidät kertomaan, että tulossa ollaan ja että voivat laittaa lounaan tulelle.

Opas huolehti kaiken hevosten suhteen. Satula oli aina selässä ennen kuin itse selvisin paikan päälle ja iltaisin hevoset söivät heinää niityillä.

Majoitus oli kirgisialaisessa jurtassa, teltassa, jossa oli mukavat patjat ja lämpöiset peitot. Olimme ensimmäiset paikalla ja ainoat lounaan syöjät. Lounaaksi oli perunaa ja lammasta ja juomaksi perinteisesti teetä. Jälkiruoaksi, tai -juomaksi oikeastaan, oli kumysia, hapatettua tammanmaitoa. Sitä sai ihan täyden mukillisen ennen kuin ymmärsin pyytää vähemmän. Tehtiin oppaan kanssa vaihtokauppa mukien kanssa. Onneksi. Maku oli vähintäänkin erikoinen ja ei aivan niitä itselle omimpia. Sain sen kuitenkin juotua, mutta toista mukillista tarjottiin sellaisen hymyn kanssa, että oli kyllä tiedossa ettei tarvitse tuhlata sitä herkkua (ja terveysjuomaa) minuun sen enempää.

Samalla kun istuskeltiin jurtan lattialla pitkäksi venähtäneen lounaan äärellä jutellen, alkoi paikalla saapua myös muita retkeilijöitä. Osa patikoiden, osa hevosella. Ilta meni mukavasti jutellen, korttia pelaillen ja lopulta illallista syöden. Keskellä pihaa oli käsienpesuallas ja ulkohuussi sadan metrin päässä jurtista. 

Itse jaoin jurttani ranskalaisen pariskunnan ja oppaani kanssa. Pimeän tultua alkoi kaikilla olla nukkuminen mielessä, koska valo oli vain ruokailujurtassa, jonka sähkö tuli aurinkopaneelista. 

Ala-Kul

Edellisenä päivänä tulin siis varanneeksi hevosretken Ala-Kul -järvelle. Aamiaisen eli vellin ja munakkaan jälkeen hevonen ja opas odottelivat ulkona. Lexus-hevoseni oli ainakin oppaan mukaan yksi kilteimmistä hevosista, joten selkään vain ja matkaan. Mutta Lexusta ei kyllä aamulla suuremmin kiinnostanut lähteä minnekään. Olisi jäänyt mieluummin nauttimaan päivästä muiden kanssa laaksoon.

Mutta matkaan lähdettiin. Opas hevosineen edellä ja minä perässä. Oppaalla oli köysi, johon Lexus oli sidottu ja minä vain istuskelin kyydissä ja luotin siihen, että mennään minne pitääkin. Köysi roikkui löysästi hevosten välillä ja uskoin, että sillä ei ole mitään merkitystä, mutta myöhemmin sain huomata, että Lexus seurasi sitä hyvinkin tarkkaan.

Omalla ratsastuskokemuksella eli parin tunnin ratsastuksella 18 vuotta sitten hieman jännitin matkaa, joka sujui kuitenkin mallikkaasti. Ensimmäisen tunnin jälkeen ehkä en enää tuijottanut ainoastaan maahan ja miettinyt, että mihin hevosen kannattaisi astua vaan pystyin jo ihastelemaan maisemiakin 😅

Kaikkineen matkaan kului noin 2,5 tuntia majatalosta viimeisen mäen alle, josta matka sitten jatkui omin jaloin. Huipulle oli matkaa enää reilusti alle kilometri, nousua oli noin 300 metriä ja viimeiset 200 metriä olivat todella jyrkät. Näköalapaikka oli noin 3850 metrissä ja matka sinne oli raskain mitä olen ikinä tehnyt. Jo heti kun lähdin hevosen luota sain huomata, että hengittäminen on raskasta. Alkupätkä maastosta näytti helpolta ja lähdin kävelemään kuten missä tahansa muuallakin. Pääsin ehkä 50 metriä, jalat oli maitohapoilla ja olin niin hengästynyt, että tuntui kuin olisi juossut maratonin. Olin varma, että en ikinä tule pääsemään huipulle. Mutta en kehdannut heti kääntyä takaisinkaan. 😁 Hiljensin vauhtia ja toivoin, että kyllä se siitä helpottuu. Lopulta oli pakko vaan pysähtyä ja huomasin, että kun pysähtyy ja odottaa, että hengitys tasaantuu, onkin taas helpompi jatkaa matkaa. Joten kävelin lyhyitä pätkiä ja pidin pitkiä taukoja. Ja mietin, että opas, joka jäi hevosen luokse, saa hermoromahduksen, kun vietän reissullani loppupäivän.

Pääsin jyrkimmän rinteen juurelle joka näytti lähinnä pystysuoralta jyrkänteeltä. Päätin kuitenkin yrittää, mutta en edelleenkään uskonut ikinä pääseväni huipulle. Otin 10 askelta ja pidin tauon. Jatkoin sillä tahdilla kunnes eräs ystävällinen ranskalaismies (joka selkeästi harrasti vastaavia rinteitä), meni ohi ja neuvoi, että pitää mennä hitaammin ja vetää henkeä jokaisella askeleella. Sitä jaksoi hetken kunnes sekin oli liian kova vauhti.

Vastaan alaspäin tuli muitakin ei-kokeneita-korkeassa-ilmanalassa-patikoijia. Kaikki oltiin samassa jamassa. Ja kaikki jäi mielellään juttelemaan, että sai pitää taukoa. Mutta kun kuuli, että ei ole ainoa, joka ei jaksa, niin sai uskoa, että jos muut ovat selvinneet huipulle, niin kyllä kai minäkin. Joten matka jatkui. Vielä 10 metriä ennen huippua harkitsin luovuttavani. Lopulta konttasin ylös. Tyylikästä. Mutta pääsin sinne.

Ainakin sen opin, että en enää ikinä lähde patikoimaan korkeaan ilmanalaan totuttelematta siihen ensin.

Sitten pitikin palata takaisin alas. Olin ajatellut, että se olisi helpompaa. No tavallaan oli. Jos matka ylös kesti reilun pari tuntia niin alaspäin tulin reilussa tunnissa. Mutta se oli puolestaan melko pelottava kokemus. Ja olin ihan yhtä hengästynyt ja jouduin pitämään taukoja yhtälailla. Lopulta selviydyin alas oppaan ja hevosen luo. Olin ajatellut pyytää 15 minuutin taukoa, ennen kuin lähdetään, mutta opas kai näki, että ei minusta ollut ratsastajaksi heti. Siinä oli jurttia, jonne pääsi lepäilemään hetkeksi ja se hetki oli lopulta 2 tuntia. Oksetti, pyörrytti, hengästytti ja päätä särki. Mutta se kaikki meni ohi. Paluumatkalla olo oli hyvä. Ja se vain parani kun opas kertoi, että vain harva oikeasti nousee näköalapaikalle. Yleensä palataan 30 minuutin kuluttua takaisin, koska reitti on raskas. Olin superiloinen, että olin käynyt huipulla.

Lexuksella oli kiire kotiin. Hevosten taukopaikalla on kuulema usein lumetonta ja voivat syödä koko odotteluajan. Tänään oli lunta 40 senttiä ja heppaparka oli nälissään. Oppaalta putosi paluumatkalla köysi kolmeen kertaan ja joka ikisellä kerralla Lexus pysähtyi sillä sekunnin sadasosalla kun köysi osui maahan. Sai syötyä pari heinänkortta ja jatkettiin matkaa. Takaisin tultiin alle parissa tunnissa. Hevoset tekevät oppaan mukaan töitä parina päivänä viikossa ja muutoin laiduntavat niityillä.

Matkalla nähtiin hevosia, lehmiä, lampaita ja murmeleita.

Yöksi takaisin samaan majataloon ja seuraavalle päivälle oli paluu takaisin Karakoliin.

Aamulla katsoin peiliin. Olin palanut naamastani ehkä pahiten ikinä. Ja siis edellinen päivä oli pilvinen ja lunta pyrytti. No opinpahan myös sen, että vuorilla pitää käyttää aina aurinkorasvaa. Puuteria pintaan ja omasta mielestäni sain peitettyä punaisuuden aika kivasti. Mutta en saanut. Tai sitten sitä olisi pitänyt lisätä päivän aikana. Kun saavuin takaisin Karakolin hotellille, omistajan ensi reaktio oli, että "Heli, sinun naama on tosi punainen..." 😮 mutta en ollut ainoa. Tapasin sen samaisen ranskalaispariskunnan uudelleen Karakolissa, kenen kanssa tulin minibussilla Bishkekistä (ja tapasin heidät myös Ala-Kulissa) ja heillä oli sama tilanne.

Patikoin Altyn Arashanista Ak-Suun kylään, josta tulin minibussilla Karakoliin. Patikka tuntui eilisen päivän jälkeen kevyeltä.

Maitoa on kehuttu hyväksi palautusjuomaksi. Tiedä sitten oliko siitä enää tässä vaiheessa hyötyä, mutta joka tapauksessa jotain oli juotava, joten maitokaupan ja apteekin kautta hotellille. Maidon rasvaprosentit olivat vähän toista luokkaa kuin Suomessa. Ja maku... oli varmaankin sellainen aidon maidon maku. Ja apteekista purkki aloe vera geeliä. Ilta meni maitoa juoden, venytellen ja geeliä naamaan levitellen.