Kuuban matkamuistoja osa 3

Aamu Manzanillossa alkoi aamiaisella ja sähkökatkolla. Isäntä vaihtoi meille lisää rahaa mustanpörssin hintaan ja myi juomat matkalle. Tavarat autoon ja suunnattiin tuonne rantareitille, Carretera Granmalle kohti Santiago de Cubaa. Varmisteltiin myös, että onko kukaan tietoinen, että onko kukaan tiettävästi ajanut kyseistä tietä lähiaikoina. Reitti ei kenenkään mielestä ollut suositeltava reittivalinta, mutta ilmeisesti tie kuitenkin olisi avoinna. Alkumatka ennen rantatien alkua olikin yllättävän hyvää tietä ja matka edistyi hyvin. Heti meren ilmestyttyä näkyviin myös tien kunto alkoi heikentyä, mutta varsinkin alkuosuus vaikutti kuitenkin aivan ajettavalta, joten hyvillä mielin suunnattiin eteenpäin. Karibianmeren maisemat olivat kauniit. Meri sininen ja maasto kumpuilevaa. Aika ajoin tuli huonompia kohtia ja tienpohja oli tuhoutunut vuosien ja sääilmiöiden vuoksi. Matkavauhti hidastui parin tunnin matkalle noin 20 kilometriin tunnissa. Huonoin kohta oli romahtaneen tunnelin kohdalla, johon oli vaihtoehtoinen ajoreitti tehty aivan meren rantaan. Kun auto hyytyi pyöreisiin irtokiviin, niin mielessä kävi jo, että tähän jäätiin, mutta siitäkin lopulta helposti matka jatkui ja sen jälkeen reitti muuttuikin ensin hieman paremmaksi ja lopulta lähestulkoon erinomaiseksi. Kuuban tiet ovat tosin opettaneet, että koskaan ei voi ajaa rennosti, koska vaikka tie olisi kuinka hyvä niin yhtäkkiä voi puolet tiestä puuttua seuraavan mutkan takana. Reittiä en varmaan itsekään tavallisella autolla ajavalle kyllä suosittelisi, jeepillä menisi mukavammin ja varmemmin jos sellaisia olisi. Mutta todistetusti sen voi ajaa myös tavallisella henkilöautolla. Ja ruuhkaa ei ainakaan ollut.

Santiago de Cuba lähestyi ja ennen kaupunkiin ajoa, oli tarkoitus käydä tervehtimässä Virgen del Caridad de la Cobrea, kansallista ikonia, Neitsyt Mariaa kaupungin ulkopuolella. Valittiin reitti, jota navigaattori tarjosi. Ja se ei kannattanut. Vasta oli ajettu seitsemän tuntia tuota kehnoa carreteraa ja nyt sitten reitiksi valikoitui tie, jolla oli muutamia asfaltinpaloja ja puolimetriä syviä vedentekemiä uomia ja varsinaista kunnollista tietä ei nimeksikään. Mutta vähäisillä pohjakosketuksilla päästiin Neitsyt Marian luokse. Kukat ja kynttilät vietiin ja pienet matkamuistot hankittiin lähinnä sen takia, että kauppiaana oli yhdelle meistä tuttu kauppias, joka oli ollut aikanaan opasvuosinakin aina paikalla. Valoisan aikana päästiin vielä keskustaan casalle. Autolle palkattiin vahti naapuritalosta. Kolme euron maksua vastaan hän lupasi vahtia autoa 24 h. Ja yön aikana oli sitten vielä pessytkin auton. Todellisuudessa taisi olla hieman epävarmaa, että vahtiko sitä autoa kukaan ihan koko aikaa, mutta ainakin se säilyi vahingoittumattomana paikallaan. Santiago taisi olla paikoista se, jossa sähköä oli kaikkein vähiten tarjolla. Muutamia tunteja vuorokaudessa saatiin sähköverkon kautta sähköä ja lisäksi talon omaa generaattoria käytettiin muutama tunti, jotta sai valot päälle ja puhelimen ladattua, mutta lämmintä vettä tai ilmastointia sillä ei saanut. Ensimmäisen illan ravintolassa saatiin kokea jälleen hankaluuksia sähkönpuutteen vuoksi. Tilattiin alkupalaksi täytettyjä plataaneja ja pääruoaksi ainakin itse tilasin possua. Pääruoat tulivat ensin ja se oli kaikkien aikojen vähäpossuisin possu. Rasvaa oli noin neljän sentin kerros ja "lihaa" parin millin hädin tuskin havaittava raita. Rasvaan oli kyllä saatu hämmästyttävän hyvä maku, mutta näin sen rasvan korvaavan veren suonissa joten isommat kimpaleet jäi lautaselle. No se alkuruokakin tuli sitten jälkiruoaksi. Sitä ei voinut kuulemma tehdä kun ei ollut sähköä. Viimeistään tässä vaiheessa reissua yhdeksi matkan pääteemaksi vahvistui se, että ruoat saatiin jäähtyneinä ja että niitä ei ilman sähköä voinut valmistaa. Kun kaikkialla kuitenkin kokataan kaasuhellalla niin onko sitten niin, että jäähdytys ei onnistu kun ei tuuletin ja jääkaappi toimi... Seuraavana päivänä käytiin katsomassa kaupungin tärkeimmät nähtävyydet, kuten Fidel Castron hauta ja Bacardin rommimuseo. Ja etsittiin polttoainetta autoon. Menimme autonvuokraamosta saadun listan huoltoasemalle ja pyydettiin tankki täyteen. Mutta ei voinut tankata, koska tarvittaisiin ensin Melia Santiago -hotellista saatu lappu, jonka kanssa voi sitten tulla tankkaamaan. Ajeltiin Melialle, jossa meille kerrottiin, että juu täältä niitä lappuja saa, mutta ei enää tänään. Kaikki tämän päivän laput on jo jaettu. Voitte tulle huomenna uudelleen, mutta tulkaa klo 8-8.15, niin ehditte saada lapun. Sillä saa sitten tankata 20 litraa. Ja koska se ei meille riittäisi, niin sitten seuraavana päivänä voidaan tulla hakemaan toinen lappu, jolla saadaan toiset 20 litraa. Kuluuhan se polttoaine noinkin, että ajelee päivästä toiseen oman majapaikan, hotellin ja huoltoaseman väliä hakemassa lappuja ja bensatilkkoja. Palattiin sitten lopulta takaisin huoltoasemalle ilman lappua ja kysyttiin, että jos maksetaan viisi euroa ekstraa, niin saadaanko tankki täyteen nyt heti. Ja saatiin.

Eikä se ollut edes päivän ainoa lahjonta. Poliisikin otti oman osansa, koska auto livahti ilman pysähtymistä stop-merkin ohi. Auton paperit olivat unohtuneet casalle, joten niihin oli vaikea tuota sakkoa kirjata, joka poliisin mukaan olisi ollut noin 60 euroa. Ja varmaan toinen sakon paikka oli se, ettei niitä papereita ollut. Vitosella hän ei kuitenkaan näistä rikkeistä laskenut vaan vasta kolmannella kymmenen euron tarjouksella matka jatkui ja saatiin vielä reittiohjeet kaupan päälle.

Kuuban matkamuistoja osa 2

Trinidadista lähtiessä pysähdyttiin ensimmäisenä Valle de los Ingenioksessa, joka on ollut aikoinaan tärkeää sokerintuotantoaluetta. Sekä kaupunki että sokerilaakso ovat Unescon maailmanperintökohteita. Nopea kiipeäminen torniin, josta koko laakson näkymät avautuivat. Portaat oli jyrkät ja tutisevat, mutta maisemat kauniit. Paluu autolle, jonka takarenkaan ilmanpaineissa vaikutti olevan ongelmaa. Parkkipaikalta nuori mies tuli kyytiin ja ohjeisti meidät läheiselle talolle, josta olisi voinut saada ilmaa renkaaseeen, jos sähköä olisi ollut. Mutta ei ollut. Renkaassa onneksi ilmaa vielä oli jonkin verran, joten jatkettiin matkaa. Matkalla Camagüeyhin pysähdyttiin Sancti Spirituksessa lyhyellä huoltotauolla. Ihmisille ruokaa ja auton renkaaseen ilmaa. Kaupungin jälkeen tavattiin entuudestaan tuttu paikallinen, joka oli selvittänyt meille valmiiksi paikan, jonne voisin lahjoittaa Suomesta muutamilta henkilöiltä ylijääneitä lääkkeitä ja liukulakanoita. Pysähdyttiin paikallisessa vanhainkodissa. Olosuhteet olivat varsin yhteisölliset verrattuna Suomen vanhainkoteihin. Käytännössä yhdessä pitkässä huoneessa oli keskellä käytävä ja sen molemmin puolin sänkyjä vieri vieressä. Piha oli iso ja ovet auki, joten kun ulkona sää on kuitenkin pääosin mukava, niin omaa tilaa on tarjolla ulkosalla. Camagüeihin tullessa pysähdyttiin huoltoasemalla, jossa jono oli pitkä, mutta polttoainetta ei ollut. Jätettiin suosiolla tankkausasiat seuraavalle päivälle. Lähdettiin kaupungin iltaan ja mojitojen lisäksi löydettiin paikallinen pizzeria, josta tilattiin pizzat kaikilla täytteillä. Hinta ei tainnut nousta ihan euroonkaan per pizza ja kaikkiin täytteisiin sisältyi juusto, makkara ja sipuli. Aamuksi oli tilattu polkupyörätaksit hakemaan meidät kaupunkikierrokselle. Toinen saapui paikalle, mutta toista ei näkynyt, joten toinen otettiin kadun varresta. Polkupyörätaksit on varsin tavanomainen tapa päästä paikasta toiseen lähes missä tahansa paikallisessa kaupungissa tai kylässä. Kierros sujui mukavasti, paikalliset nähtävyydet tuli nähtyä ja sitten oli vuorossa se auton tankkaaminen, joka eilen ei onnistunut.

Tälle päivälle oli polttoainetta saatu asemalle ja seuraavalla asemalla käytiin tarkistamassa taas rengaspaineita, jotka olivat kunnossa, joten matka jatkui eteenpäin vielä hieman epävarmalla määränpäällä. Lopulta päätettiin, että koetettaisiin ajaa Kuuban huonoimpanakin tunnettu tieosuus ja tämän vuoksi seuraava yösija päätettiin etsiä Manzanillosta. Ja etsinnäksi se menikin. Kopulteltiin useampiin oviin, joissa oli kotimajoituskyltti, mutta ilmeisesti matkailijoita ei suuremmin ollut viime aikoina näkynyt, koska jos jostain paikasta joku vastasikin koputukseen, niin ainakaan samalle päivälle ei huoneita saatu siihen kuntoon, että sinne olisi voinut meidät majoittaa. Mutta etsintä tuotti lopulta tulosta. Löydettiin paikka, jossa oli kolme huonetta, aamiaistakin saatavilla ja rouva lupasi, että saa pedit pedattua lähiaikoina. Verhotkin olisi laittanut ikkunaan, mutta niitä ei taidettu lopulta tarvita. Sähköä ei ollut, joten puhelimen valossa etsittiin tärkeimmät tavarat mukaan ja lähdettiin rantakadulle istuskelemaan ja lopulta syömäänkin. Baarirakennuksen takana näkyi tuli ja kun naapuripöydässä oli hyvännäköisiä eväitä, niin ajateltiin tilata samaa. Paistetut plataanit oli sitten kuitenkin jo loppuneet ja lopulta vain yhden ruoka tuli sen tulisijan kautta siinä missä kaksi muuta olivat pöytään saapuessaan paikalliseen tapaan jo jäähtyneitä.

Ruoan jälkeen suunnattiin keskustaan iltaelämään. Iltaelämä oli hiljaisenlaista kun sähköjä ei ollut, joten kaikkialla oli aivan pilkkopimeää. Keskusaukionlaidalta löytyi kuitenkin jotain paikkoja ja yritettiin tilata Cuba Libreä ja sitten vielä tarkennettiin, että ihan vaan rommia ja kolaa sekaisin, ei mitään muuta. Mutta koska oli sähkökatko, niin näiden kahden ainesosan sekoittaminen ei onnistunut. Naapuripöydässä oli kuitenkin rommipullo, joten sitä oli. Ja kolaakin oli, mutta jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä niitä ei saanut yhdistettyä. Tölkkijuomia sai, joten otettiin niitä ja kun oli aikamme istuttu, niin rommikolan myyntikin järjestyi. Tarjoilija tuli pöytään kertomaan, että nyt se on mahdollista, joten sellaiset sitten tilaukseen. Ja niitä juodessa palautui sitten sähkötkin ensin aukion toiselle laidalle ja sitten myös sille puolelle, jossa me istuimme. Tässä vaiheessa ilta oli kuitenkin pitkällä ja seuraavalle päivälle oli suunnitteilla aikaa vievä ajomatka, joten suuntasimme kohti majoitusta.

Kuuban matkamuistoja osa 1

Kuubaan saavuttiin sateiseen iltaan. Matkaa tehdessä Pariisin kautta, sää taisi olla parhaimmillaan Helsingissä. Reissua edeltävästi eniten jännitystä itselle aiheutti tavaroiden tuominen läpi paikallisen tullin. Virallista Kuuban tullin sivua en saanut auki missään vaiheessa ennen matkaa, mutta mahdollisesti maahan sai tällä hetkellä, kuten vuosi sittenkin, tuoda 30 kg tavaraa omaan käyttöön ja niitäkin rajoitettu esimerkiksi kenkien ja muiden yksittäisten tavaroiden määrällä. Lisäksi tiettävästi saa tuoda reilummin lääkkeitä, elintarvikkeita ja hygieniatuotteita, jos ne on omassa laukussaan. No se laukku, johon olin pakannut nuo lääkkeet ja hygieniatuotteet, sisälsi varsin avaralla näkemyksellä katsottuja hygieniatuotteita ja mielikuvitusta olisi saanut käyttää, jos olisi joutunut esittelemään niitä tullissa. Viikkoa ennen matkaa piti täyttää maahantulokaavake ja siihen rastin tyytyväisenä, että mitään kiellettyä ei matkassa ole. Maahantulokaavakkeessa kyseltiin myös Covid-kontakteista ja siitä, ettei niitä ole pariin viimeiseen viikkoon ollut. No on ollut vielä viimeisessä työvuorossakin ennen matkaan lähtöä. Keuhko-osaston hoitajalla ei olisi asiaa Kuubaan ikinä, jos se olisi tästä kiinni. Mutta ainakaan itsellä ei ole ollut mitään flunssanoireita, joten siihen sai sentään vastata toivotulla tavalla. Tätä lomaketta kyseltiin matkalla sitten lukuisia kertoja. Ensin Helsingissä, sitten Pariisissa, kolmannen kerran Havannan lentoaseman sairaanhoitajan puolesta ja sitten vielä passintarkastuksessa. Kuubalaiset tarkastukset olivat ennallaan. Jonotettiin yhdelle, seuraavalle ja viidennelle paikalle ennen kuin oli kaikki jonotukset suoritettu. Käsimatkatavaroiden tarkastus Havannassa sujui vaivatta. Sen jälkeen odottelemaan matkalaukkuja. Toinen tulikin ihan kohtuullisessa ajassa. Ja toista sitten odottelin ihan viimeiseen asti. Ja pelkoni toteutui. Laukkutagiin oli piirretty. Se, että mitä se merkki tarkoitti, ei kuitenkaan selvinnyt. Tämän jälkeen sitten jonottelemaan paikallista SIM-korttia puhelimeen, joka oli ennalta ostettuna ja laukkuhallista haettavissa. Ja sen jälkeen sitten jonon hännille, että pääsee laukkuhallista pois. Tässä jonotuksessa joku ehti kolmesti käydä katsomassa laukkutagit ja kääntämässä ylöspäin ne, joihin oli merkintöjä tehty. Käänsin aina nätisti lappuni takaisin niin, ettei näy se merkintä ja samalla etsin taskuun vähän rahaa, jolla voisin päästä ovelta laukkuineni ulos. Oltiin aivan viimeiset jonossa ja ovella sitten taas laukkujen tunnistenauhojen tutkailu. Ja en tajunnut, että siinä haluttiin ne suomessa saadut tunnistenauhojen vastakappaleet pois, joten kun olin puoliväliin kaivanut käsimatkatavarasta kaikki tavarat siihen laukkujen päälle, niin oven mies vain hymyili ja sanoi, että anna olla, voit mennä. Ja minä menin onnellisena. Olin saanut lahjoitustavarani maahan. Kentältä taksilla majapaikalle, paikalliset SIM-kortit saatiin toimimaan matkalla ja saatiin helposti yhteys casan omistajaan. Ensimmäinen asumus oli Habana Centrossa, paikallisten keskellä. Vettä tuli hyvin ja sähköäkin oli. Yksi seurueesta oli mennyt Havannaan jo edeltä ja vaihtanut rahatkin valmiiksi. Rahapussi sai nyt uuden merkityksen kun suurin seteli vastaa noin kolmea euroa. Viidellä sadalla eurolla saa ihan kunnon säkillisen seteleitä.

Ensimmäiseen Havannan päivään sisältyi tärkeimmät nähtävyydet, joista suurimmalla osalla on toki käyty kymmenet kerrat jo entuudestaan. Tällä kertaa kulkupelinä kuitenkin pinkki vuoden -57 avo-Buick. Ja lopuksi mojitolle Nacional-hotelliin. Sinnekin on asiakkaita viety mojitolle aikanaan viikosta toiseen, mutta nyt sai mojiton itsekin. Illalla yhdet treffit tutun havannalaisen kanssa, joka sai oman osuutensa saippuoista, hammastahnoista ja muista lahjoitustavaroista ja minä sain laukkuun heti hyvin lisää tilaa.

Toisena aamuna olikin sitten autonvuokrausasiat heti aamusta. Auto oli netistä vuokrattu ja koska opasaikoina autonvuokraus oli puolen päivän projekti, niin sen helppous yllätti ja päästiin jo tunnin kuluttua tien päälle. Tankissa oli bensaa ja mukaan saatiin lista asemista, joilta turistit voivat tankata. Jokaisessa provinssissa on 1-3 asemaa, joilta voitaisiin polttoainetta kysellä. Suunnaksi Trinidad ja matkalla pikainen pysähdys Cienfuegosissa. Kuuban tiet olivat entisen veroisessa kunnossa ja kuoppia oli joka leveyttä ja syvyyttä. Yhteen vähän isompaan kuoppaan osuttiinkin, mutta sen vahingot eivät selvinneet vielä ensimmäisen päivän matkan aikana. Trinidadissa sitten kun saatiin auto parkkiin, huomasi parkkipaikan pitäjä, että rengas on turvonnut. Sinä iltana kokeiltiin soittaa vuokraamon 24 h numeroon, josta ei puhelimeen vastattu. Aamulla sitten huoltoasemalle, josta löytyi välittömästi joku kuka lupasi ohjeistaa meidän läheiselle rengaskorjaamolle. Hän polki pyörällä edeltä ja me ajelimme perässä kaupungin laidalle. Korjaamolla luvattiin, että rengas saadaan korjattua. Ja sieltä lähdettiinkin kohti huoltoasemaa tyytyväisenä tankkaamaan. Korjaamon perheenjäsenetkin sai osansa saippuoista ja käytetyistä vaatteista. Tankkikin saatiin täyteen. Mutta tankkauksen jälkeen auto ei sitten käynnistynytkään. Joku mies saatiin autoa käynnistelemään ja kiitokseksi hän sai auton käynnistyksestä hammastahnaa ja -harjan. Laukut alkaa tyhjentyä hyvää vauhtia. Myöhemmin kävi ilmi, että auto ei käynnistynyt kertaakaan tankkauksen jälkeen normaalisti, vaan käynnistelyprojekti vei aina oman aikansa.

Trinidadin casa oli rinteessä, maisemat oli kauniit ja aamiainen hyvä. Auto oli parkissa mäen alla ja luvattiin, että joku on paikalla 24 h. No aina muulloin olikin, mutta lähtöaamuna ei ollutkaan. Rouva oli lähtenyt jonkun kanssa sairaalaan ja miehen sijainnista ei ollut tietoa. Mutta naapureista ehti ilmeisesti useampikin soitella heille ja auto saatiin ulos ja matka jatkui kohti Camagüeyta.

Menneitä muistoja

Saimme Leon kanssa viimein todistuksenkin siitä, että olemme menneet naimisiin. Naimisiin mennessä sanottiin, että sen saamiseen menee normaalisti 40 päivää, mutta että kiirehtisivät, koska tarvitsisimme sitä toisenkin valtion viranomaisia varten. No toisin kävi. Ei ihan viittäkään kuukautta mennyt, mutta paperi on nyt olemassa. Suomen viranomaisten silmissä ei kuitenkaan vielä naimisissa olla, ennen kuin tuo paperi on käännätetty ja laillistettu sekä toimitettu tänne. 

Lisäksi vielä joitakin muistoja matkalta, että voi itsekin muistella, että miltä tuntui valua hikeä koko ajan sen sijaan, että nyt tärisee kylmästä ja lämmittelee leivinuunin edessä. 

Se riisi. Sitä syödään siis sekä lounaaksi että päivälliseksi. Ja monesti nämä ovat päivän ainoat ateriat. Ainakin meidän taloudessa. Itse toivoin myös aamiaista, joten hain leivät ja mehun. Riisi ei suinkaan ole sellaista näppärää kaupasta haettua riisiä, joka on puhdasta ja nätisti pakattua. Riisi ostetaan omaan muovipussiin ja sen seassa on vielä muutakin kuin pelkkää riisiä. Ennen keittämistä kannattaa siivota seasta pienet mustat jyvät sekä jotkin toiset siemenet. Tai vaihtoehtoisesti niitä joutuu kaivelemaan valmiista riisistä, jottei hampaat halkea. Lisäksi vaihtelevasti joukossa on heinämäistä lisuketta, joka irtoaa helposti huuhtelemalla. Joka tapauksessa tähän projektiin kuluu aikaa yllättävän paljon. Itse kaivelin näitä ylimääräisiä riisin seasta usein oven raossa istuskellen parhaassa valossa.

 

Kuten aiemmin kerroin, niin erilaisten ruokatarvikkeiden löytäminen oli todella kiven alla. Ja lähes aina ne löytyvät tuttavien kautta. Joku on onnistunut hankkimaan riisiä ja myy sitä sitten tuttavilleen. Olin pyytänyt Leolta kananmunia, koska itse olisin mieluummin syönyt niitä kuin lihaa. Suomalaisia läskittömiä, jänteettömiä, nahattomia ja rustottomia lihoja syöneenä en kerta kaikkiaan saa syötyä kaikkia niitä ruhon osia, joita paikalliset syövät ja näin ollen koin noloksikin jättää lautasen reunalle niin paljon vielä syömäkelpoista tavaraa. No kananmunia ei sattunut nyt olemaan tarjolla. Viimeisenä aamuna olin hakemassa aamiaista ja matkan varrella itselleni tuntematon mies pysäytti minut. Kertoi, että sinä et varmaankaan tiedä minua, mutta minä tiedän sinut. Leo oli kysellyt häneltä kananmunia ja nyt niitä olisi tarjolla jos ottaisin. Tietysti otin. Ylpeänä kananmunakennon omistajana kävelin kotiin todella hitaasti. Kenno oli käytössä kuka tietää kuinka monennen kerran ja laidat vähän repsottivat. Tai vähän enemmän oikeastaan. Niin paljon, että jouduin pitämään jokaisesta reunan kohdasta kiinni, jotta munat eivät leviäisi pitkin katuja. Matkan varrella minut pysäytettiin useammankin kerran ja kysyttiin, että mistä olen kananmunani hankkinut. Naapuritkin vielä hämmästelivät useamman naisen voimin, että miten olin sellaisen löydön tehnyt. No minä en ehtinyt kananmunista nauttimaan, mutta jäivätpähän Leolle syötäviksi tuleville päiville. 

Naapurin kananpojat kasvamassa.

Yleensä ruokatarvikkeet ostetaan omaan muovipussiin. Joskus aiempina vuosina olen vain katsellut, kun kotien parvekkeilla on pestyjä muovipusseja kuivamassa. Ei ole ollut aiemmin itsellä tarvetta niitä pestä. No nyt tuli sekin tarve. Lihapussit pesin, mutta laitoin roskapusseiksi. Sen sijaan riisipussit, leipäpussit, hedelmäpussit ja muut olivat moneen kertaan käytettävää tavaraa. Yhden kerran haimme myös jäätelöä paikallisesta Coppelia-jäätelöbaarista. Muovipussiin luonnollisesti sekin. Joskus ennen koronaa kävimme siellä syömässäkin ja silloin paikanpäällä syödyt jäätelöt sai lautaselta, mutta muistan, että otimme silloinkin vielä kotiin vietäväksi jäätelöä muovipussiinkin. Matanzasin Coppelia oli muuten remontoitu täysin sitten edellisen vierailun. Uusikin tyyli on kuitenkin hyvin perinteistä henkeä huokuvaa.

Puistoon olivat tulleet myös uudet tuliterät keinut istuskelua varten.

Aiemmin kerroin, että vaihdoin rahani kadulla paikalliseen valuuttaan. Muutama viidenkympin euroseteli vaihtuivat puoleen muovikassilliseen rahaa. Harmittaa, että tästä jäi kuva ottamatta. Leo naureskeli, että nyt kun sähköt menevät, voit ottaa tukun rahaa ja tuulettaa sillä. On Kuubassakin suurempiakin seteleitä, mutta minä sain rahani varsin pieninä seteleinä. pääosa oli 20 seteleitä, joka vastaa alle euroa. Katukurssilla se oli noin 30 senttiä. Tavallisessa kaupankäynnissä sillä ei ollut suuremmin merkitystä, vaikka rahat olivatkin pieniä. Sen sijaan avioliitosta perittävä maksu oli lähes 20 000 pesoa. Vaikka valitsimme vain suurimpia seteleitä tämän luvan maksamiseen, niin rahakasa oli varsin massiivinen. Avioliittoviraston rahatätillä ei kuitenkaan ilmekään värähtänyt, kun kaivoimme repusta maksuun varatut rahat. 

Muutamista matkoista reissun varrelta jo kirjoittelinkin aiemmin. Karanteenin jälkeen ensimmäisenä päivänä kävin Havannassa tuttujeni luona. Paluumatkan sieltä tulin reittitaksilla, joka keräilee matkan varrelta kulkijoita tavalliseen autoon. En tullut yhtään katsoneeksi kyytiin hypätessä, että mikä auto oli kyseessä. Olin vain tyytyväinen, kun joku otti kyytiin tovin odottelun jälkeen. Pääsin haluamaani paikkaan ja kaivoin rahat esille. Kuljettaja kauhuissaan huudahti, että ”Laita rahat piiloon. Ei minulla ole taksilupaa ja takana on poliisi.” No niinpä olikin. Poliisi ohi ja maksu onnistui. Tämän reissun jälkeen Leo tuli minua hakemaan taksilla Matanzasista. En edes ajatellut siinä vaiheessa, että olisi ongelmaa matkustella haluamaamme paikkaan. Kyytiin istuessa huomasin, että ikkunassa oli iso kyltti: ”Via Libre, Centros de aislamientos”. Eli tällä autolla saa ajella vapaasti ja sillä kyyditään karanteenikeskusten asukkaita. On kyllä ihme, että kukaan on ajatellut, että jos tällaisen lapun joku taksi saa ikkunaansa, niin että sillä ei ajettaisi sitten laittomia ajoja varsinaisten työajojen jälkeen. Lappu oli kyllä myös niin helposti itse kirjoitettavissa, että jos olisin ennen Kuubaan menoa tiennyt, niin olisi kannattanut tulostaa niitä muutama matkaan mukaan 😁

Alkureissusta sähkökatkoja oli siis pääosin päivisin, kuten aiemmin kirjoittelinkin. Loppureissusta niitä alkoi olla lyhyempinä myös yöaikaan. Yhtenä yönä vuorotellen heilutettiin tyynyliinaa tuulettimena, koska nukkumisesta ei joka tapauksessa tullut yhtään mitään kuumuudessa. Leo oli hämmästellyt kirjoittelemiani blogitekstejä ja naureskeli, että no nyt on taas sinulle tarinaa kirjoitettavaksi. Juu kyllä, lisätään tämäkin kirjoitettavien asioiden listalle.

Aika moni on varmasti kuullut uutisista, kuinka kesällä on kuubalaisilla alkanut kärsivällisyys rakoilla kaiken puutteen keskellä. Ja sen keskellä, että hallinnon koronanhoitoon ei olla oltu erityisen tyytyväisiä. Kuubalaisten oma rokote on otettu käyttöön ja nyt marraskuussa noin 70 prosenttia kansasta on täysin rokotettu kolmella pistoksella. Venäläiset ovat kuitenkin saaneet viettää lomaa maassa ilman karanteenia. Ja vaikka heidät on määrätty vain tietylle alueelle maassa, niin virus on sieltä levinnyt paikallisten mukana lähialueille. Olisi se varmasti aikanaan levinnyt muutenkin, mutta kaiken muun sulkemisen ja varovaisuuden keskellä tämä tuntui kaikkien mielestä varsin epäoikeudenmukaiselta. Ja puutetta on siis nyt ihan kaikesta. Ei ole ruokaa ja lääkkeitä on ruokaakin vähemmän. Sähkökatkot ovat jatkuvia. Vettä sentään tulee entiseen malliin, mutta sitäkään ei tule koko ajan. Esimerkiksi Matanzasissa vettä tulee hanasta yleensä aamusta alkuiltapäivään. Kotona on sitten erilaisia astioita, joihin sitä varataan esimerkiksi vessan vetoa ja kylpemistä varten. 

Peseytymistä varten on ämpärillinen vettä. Siihen lämmitetään kattilallinen lämmintä vettä sekaan ja siitä sitten vaan muovipurkilla vettä niskaan. Tai käytännössä monesti illalla tuli tehtyä lämmintä vettä, jotta sai hiukset pestyä ja aamulla kelpasi kylmäkin vesi. Toisaalta kävi joskus kyllä niinkin, että lämmintä vettä ei saanut, kun ei ollut sähköä. 

Pyykin pesu tapahtui samassa kylpyvesiämpärissä. Ihan perinteistä nyrkkipyykkiä siis ja sen jälkeen pyykit ulkoterassille kuivumaan. Itsellä oli pyykkipulverit Suomesta matkassa, koska sen saamisessa oli myös ongelmia. 

Aamulenkkimaisemat olivat kyllä aamulenkin arvoisia. Tuollaista ylimääräistä kävelyä ei suurin osa kuubalaisista ymmärrä. Ihmettelivät, että miksi joku kävelee turhaan. Hikikin siinä tulee. No jos ei muuta, niin sai niiltä kävelyiltä ainakin kivoja kuvia. Sekä maisemia että näitä kuubalaisia valomainoksen korvikkeita. 

Kotimatka

Elsa-myrsky antoi ensin odottaa itseään paljon odotettua pidempään ja saapui lopulta perille varsin rauhallisena. Vettä satoi runsaasti, mutta tuulet olivat maltillisia Matanzasissa. Meidän naapurusto vietti iltaa saman katon alla. Tai ensin aamupäivän puolella kaikki olivat valmistautuneet laittamaan varhaista lounasta, koska ajatuksissa oli, että sähköt katkeavat kun myrsky saapuu. No sähköt menivät jo hyvissä ajoin ennen myrskyä. Samaan aikaan kun jokaisella oli eväät liedellä. Meidänkin kattilassa muhi jotain. Katsoin jo kun tuo niin sanottu lihanpala saapui taloon, että voi olla, että syön tänään pelkkää riisiä. Itse en siinä juuri lihaa nähnyt. Rasvaa, nahkaa ja ohuen kerroksen lihaa. Ja sitähän se olikin. Sitä vaan keitettiin ensin ja sitten kun siitä irtosi rasvaa, niin paistui siinä omassa rasvassaan. Eli ruokana oli friteerattua siannahkaa. Karvoineen päivineen. Yritin ensin kaapia niitä karvoja siitä irti, mutta oli sen verran haastava projekti, että päätin, että tuskin minäkään niihin tukehdun jos ei muutkaan. Ja se siis saatiin kypsäksi, koska sähköt palasivat ennen myrskyä. Ja eivät lopulta edes katkenneet myrskyn aikana.

Illalla myrskyä paossa oleville naapureille tarjoiltiin pientä naposteltavaa. Leo naureskeli, että tässä on kinkkua ja juustoa. Todellisuudessa tarjolla oli kurkkua ja banaania. Yksi naapureista teki papuja ja toinen kahvia. Oikein mukava ilta.

Seuraavana aamuna olikin sitten kotiinlähdön aika. Taksi nouti sovitusti ovelta. Muistutti vielä, että jos joku kysyy niin hän on sitten Leon serkku ja raha pitäisi antaa nyt, ettei kukaan näe, että kyydistä maksetaan. Ongelma miksi tällä hetkellä kukaan ei haluaisi ulkomaalaisia kyytiinsä, on se, että ulkomaalaisten kuljettamiseen tarvitaan erillinen maksullinen lupa, josta maksetaan kuukausittain. Tällä hetkellä kun matkailijoita ei ole maassa ollut yli vuoteen, ei näitä lupiakaan ole kenelläkään. Joka tapauksessa meillä oli nyt sentään lupa ajaa Havannaan. Leo sitä kävi hakemassa useaan otteeseen ja lopulta edellisenä iltapäivänä se saatiin oikeilla tiedoilla. Lupaa ei tosin kysytty kertaakaan missään. Vettä satoi sen verran reippaasti vielä koko matkan ajan, etteivät tarkastuspisteiden tarkastajat ilmeisesti halunneet tulla pihalle. Näin ollen ei käynyt selväksi sekään, että tarvittiinko Havannaan matkustamiseen koronatestin tulosta vai ei. Matka meni siis hyvin. Matanzasista lähdettäessä teillä oli paljon sateen mukana valunutta maa-ainesta, mutta sateesta huolimatta teitä oli puhdistamassa kymmeniä henkilöitä lapioineen. Kaupungin ulkopuolella ei ollut mitään ongelmaa myrskytuhojen kanssa tiellä. Pari kaatunutta puuta, joista pääsi helposti ohi sekä parissa kohtaa enemmän vettä tiellä. Autoja ei matkalla montaa näkynyt.

Lentoasemalla olin todella hyvissä ajoin ja ensimmäistä kertaa ikinä Kuubassa myös lähtöselvitys aukesi jo tuntia ennen luvattua. Lentoasemalla ei päässyt myöskään sisälle ennen lähtöselvityksen avautumista. Nimet tarkistettiin ovella. Seuraavaksi mitattiin lämpötila ja sitten kohti lähtöselvitystiskejä. Siellä virkailija sai vielä kerran vatsani pyörähtämään ympäri, koska ajatteli, että koronavirustodistukseni olisi vanhentunut. Vieressä istuva virkailija kuitenkin totesi sen asianmukaiseksi, joten sitten vaan koneeseennousukortteja printtailemaan. Lentoni vaihtui myöhästymisen vuoksi jälleen Havanna-Pariisi-Amsterdam-Helsinki reitille eli sama reitti, jota pitkin saavuin Kuubaankin. Lentoasemalla oli hiljaista. Yksi lento oli vasta lähtenyt ja oman lentoni jälkeen olisi enää yksi lento samana päivänä useita tunteja myöhemmin. Kansainvälisellä puolella oli siis vain oman lentoni matkustajat. Kaupoissa kävi maksuvälineenä vain eurot. Kahvilassa sai käyttää myös Kuuban pesoja. Sama kahvi, jonka kaupungilla saa 3-5 pesolla, maksoi lentoasemalla 50 pesoa. Joten jos joskus harmittaa, että Helsinki-Vantaalla kahvi maksaa tuplahinnan, niin ei sentään kymmenkertaista hintaa. Tosin tuo noin 2 euroa ei ole paljon niille, joilla on mahdollisuus yleensä matkustaa.

Lento lähti portilta etuajassa. Tulee mieleen jokin kerta, kun Kuubasta on lähdetty ja kapteeni kuuluttaa, että ollaan lähtövalmiita, mutta jotain vielä odotellaan. Hän ei tosin tiedä, että mitä. No tällä kertaa ei ollut muita lentoja häiritsemässä ja päästiin heti matkaan. Oli aika helpottunut olo. Viimeiset päivät tuntuivat kilpajuoksulta ongelmien kanssa. Leo sanoikin jossain vaiheessa, että no nyt on selvitetty yksi osa yhdestä ongelmasta ja voidaan jatkaa seuraavan kanssa. Yksin en olisi näitä saanut selvitettyä. Ei ole Kuuba tällä hetkellä maa, jonne kannattaa ensikertalaisen lähteä. Yleensä ajattelen, että asiat aina järjestyvät, mutta nyt jossain vaiheessa kävi mielessä, että ei välttämättä järjesty. Ei ainakaan niin, että pääsisin ostamallani paluulennolla takaisin kotiin. Mutta pääsin sittenkin. Taas kaikki järjestyi.

Helsingissä lentoasemalla menin suoraan koronatestiin, jonka olin varannut jo etukäteen. Sen jälkeen vanhempien kyydillä kotiin. Nukkumaan ja aamulla kun heräsin, niin puhelimessa oli tekstiviesti, jossa kerrottiin testini olleen negatiivinen. Kyllä voi asiat tehdä myös helposti.

Paluumatkan järjestelyitä

Paluumatkallekin tarvittaisiin negatiivinen koronatodistus. Näitä saa ulkomaalaiset Kuubassa muutamilta klinikoilta. Pääsääntöisesti jokaisessa provinssissa on yksi ja lisäksi Havannassa on neljä klinikkaa. Omaa asuinpaikkaani lähin klinikka on Varaderon Clinica Internacional. Tuttu paikka entuudestaan. Parhaiten muistuu mieleen vierailu siellä angiinan vuoksi. Lääkäriltä ei löytynyt muita lamppuja, joten kurkkua tutkittiin nurkassa olevan jalkalampun avulla. No mutta ei siis mitään ongelmaa. Testin saa jonottamalla ja tulokset sitten seuraavana päivänä. Paitsi että tästä muodostuikin varsinainen ongelma. Lähdin aamulla matkaan Leon luottokaverin ja tämän vaimon kanssa. Kaupungin rajalla poliisi pysäyttää ja kertoo, että tämän hetkisen koronatilanteen vuoksi kaupungista ei saa poistua ilman lupalappua. Eli käykää siinä ja siinä toimistossa hakemassa lupa sekä matkustajille että autolle. Asia selvä, ajamme toimistolle, jonka edustalla on kymmenien ihmisten jono. Moni muukin on ajatellut poistua kaupungista. Kuljettajan vaimo käy tiedustelemassa tilannetta, joka kääntyy vielä astetta huonompaan. Lupaa pitää hakea kolme päivää etukäteen arkipäivänä. Nyt on lauantai. Ja kolmen päivän päästä minun pitäisi olla Suomessa, eikä hakemassa lupalappua mennäkseni kaupunkiin, jossa voi tehdä koronatestin. Luvan voi saada viikonloppuna ainoastaan, jos perheenjäsen on kuollut kaupungin ulkopuolella. Jään miettimään, että onko näillä kaikilla tosiaan joku kuolemantapaus perheessä. Vai onko tilanne kaikilla sama, että tästä ei ollut mitään tietoa vielä edellisinä päivinä.

Kaupungista poistumiseen ei siis ole mitään laillista keinoa, joten on pakko turvautua laittomiin. Toki hetki menee miettiessä, että mikä se tapa sitten on. Mietin, että matkustan jo hankitulla luvallani Havannaan ja käyn siellä testissä, mutta jonkin tiedon mukaan provinssista ei voi poistua ilman negatiivista koronatodistusta. Ei lähdetä edes kokeilemaan sitä. Tai siis ei minulla tässä vaiheessa ollut vielä lupaa matkustaa Havannaankaan, mutta se lupa oli jo laitettu tulille. Ainoat kuljetukset, jotka kulkevat ilman tarkastuksia Matanzasin ja Varaderon väliä, ovat työpaikkakuljetukset hotelleille ja muihin toimistoihin. Sellaiseen pitäisi saada itsensä järjestettyä mukaan. Suhteita peliin ja iltaan mennessä meillä on kuljettajan nimi, bussin numero ja paikka mistä hypätä kyytiin. Lahjuksia parille hengelle bussifirmassa sekä kuljettajalle ja homma on aika hyvin hallussa. Seuraavana päivänä kuljettaja hakee sovitusti, muita matkustajia eli töihin meneviä paikallisia ei tunnu suuremmin hämmästyttävän yksi valkoinen (tai aika punainen) matkaaja. Vedän verhon ikkunan eteen, ettei näy uloskaan. Matka sujuu hyvin. Kuljettaja pysäyttää klinikan eteen ja pyytää soittamaan, kun on valmista. Varsinaista PCR-testiä ei enää voinut tehdä, koska eilisessä hässäkässä meni niin kauan, etten enää ehtisi saada tuloksia, joten on turvauduttava pikatestiin, joka olisi voimassa 48 tuntia. Testi itsessään onkin todella pikainen. Enemmän aikaa menee papereiden ja niiden tärkeiden leimojen odotteluun. Yllätykseksi testi ja paperi ovatkin ilmaisia. Yritin maksaa, mutta lääkäri (sama, joka aikoinaan tutki kurkkuani jalkalampulla) vaan iloisesti toivotti hyvää matkaa. No tämä oli iso yllätys. PCR-testi olisi maksanut 30 USD. Bussi soitetaan paikalle ja paluumatka alkaa. Muita paluumatkustajia ei ole. Kuljettaja pyytää tarkastuspisteillä vetämään verhot eteen ja painumaan alas. Näitä pisteitä on neljä matkan varrella. Pääsemme Matanzasiin ja alkaa jo vähän hymyilyttää, että tästäkin selvittiin.

Lento olisi siis maanantaina. Maanantaina saapuu myös Elsa-hurrikaani. Vuoden ensimmäinen hurrikaani. Sitä on tässä nyt seurattu useampi päivä. Se on onneksi laantumassa trooppiseksi myrskyksi tänne saapuessaan. Mutta miten mikään ei voi mennä vaan helposti ja näppärästi. Ja ei mene tämäkään. Iltapäivällä tulee viestiä lentoyhtiöltä, että lentoa on siirretty vuorokaudella. No niin. Taksi on huomiselle. Koronatestin tunnit riittävät juuri ja juuri sen takia, että klinikalla on kirjattu parilla tunnilla väärä kellonaika paperiin. Niin ja se lupalappu Havannaan. No se on nyt väärälle päivälle. Leo käy sitä toimistossa selvittämässä. Huomenna voi sitten käydä uudestaan selvittelemässä. Siis myrskypäivänä. On käynyt myös mielessä, että jos vaihtaisi itse siihen sen päivämäärän… Suomeen varasin jo koronatestin lentoasemalle. Arvostan kyllä todella korkealle taas tämän kuukauden jälkeen sitä helppoutta, jolla asiat voi hoitaa.

Illaksi kotiin. Pelataan korttia naapurin rouvan ja tyttären kanssa. Täytetään kaikkia mahdollisia purkkeja vedellä. Kylpyvettä tulee varmasti tulevina päivinä taivaaltakin, jos hanavesi loppuu, mutta juomavesi on syytä varmistaa. Puhelimien akut täyteen viimeistään yön aikana. Ja muutenkin pieniä järjestelyitä tuossa ulkoterassilla, ettei turhaan tuhoudu mitään tarpeellista. Muuta ei oikein ole tehtävissä. Myrskyn keskuksen on ennustettu pyyhkäisevän tästä yli huomenna päivällä klo 14 ja muut vaikutukset säätilassa aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Tällä hetkellä myrsky luokitellaan trooppiseksi myrskyksi eli ei siis enää hurrikaaniksi ja se on nyt sunnuntai-iltana Kuuban etelärannikolla. Kokemushan se on tämäkin.

Arkea kotona

Herään aamulla aikaisin. Pissattaa. Könyän portaat alas. Leon kaveri näyttää nukkuvan lattialla. Pojat joivat eilen vähän rommia ja ilmeisesti ei ole jaksanut lähteä kotiin. Hyppään yli ja suuntaan vessan ovelle. Ja käännyn takaisin saman tien. Vessan lattialla makaa kuollut sika. Okei, tänään on sitten liharuokaa. Rommi-illassa oli mukana myös naapurin isäntä, joka kasvattaa sikoja katolla. Ilmeisesti tehty hyvät kaupat… Palaan takaisin sänkyyn ja tönin Leon hereille. Nyt vessa sellaiseen kuntoon, että siellä voi ulkomaalainen pissata. Lähtee kiltisti siivoamaan.

Ei paljon huonompaan aikaan olisi tämä sian saapuminen voinut tulla. Vettä ei ole tullut hanasta pariin vuorokauteen. Eilen tiskattiin ja kylvettiin sadevedellä. Jos menee vielä kolmaskin päivä ilman hanasta tulevaa vettä tai ellei ala pian satamaan, niin alkaa deodorantti pettää itse kullakin. Alakerrassa haisee jo sen verran pahalle, että en viitsi mennä ollenkaan, ellei ole pakko.

Vettä on kyllä satanutkin melkein joka päivä. Ja sitä sataa myös sisään ovista ja ikkunoista. Tai siis mitään lasi-ikkunoita ei ole, mutta reiät seinissä, joista jokaisen edessä on sitten mitä erilaisimpia virityksiä ja luukkuja. Sänkyynkin satoi vettä, mutta veljekset kävivät kattoa korjaamassa muutama päivä sitten, joten nyt sataa makuuhuoneeseen enää parista kohtaa. Ja siis ei sada koko päivää vaan yleensä iltapäivällä. Aamupäivä puolestaan on aurinkoinen ja helteinen. Lämpötila ei suuremmin laske, vaikka sataakin. Yöllä sitten on muutama aste viileämpää.

Päivän kuumuuden tukaluutta lisää se, että sähköt ovat poikki ihan jokaisena päivänä päivän kuumimpaan aikaan. Lyhyt sähkökatko kestää pari tuntia, mutta useampana päivänä on mennyt 7–8 tuntiakin ilman sähköä. Tuuletin lakkaa ikävästi silloin pyörimästä. Ja toki ei saa lounastakaan. Ainakaan mitään lämmitettyä.

Ruoan hankkiminen on tällä hetkellä oma projektinsa. Minä saan itse vaan olla samalla kun Leo ja veljensä kiertelevät kylää etsien ostettavaa. Aina on jotain saatavilla edelleen, mutta kyllä niiden löytäminen on selkeästi haastavampaa kuin aiempina vuosina. Ja lisäksi hinnat ovat nousseet reippaasti. Riisiäkin saa ostettua kerrallaan niin vähän, että se on joka toinen päivä loppu, koska riisi on se, joka lautasen täällä täyttää. Lisäksi vähän lihaa ja nyt on syöty banaania paistettuna varmaankin jokaisena päivänä. Mangoja ja avokadoja on ollut saatavilla hyvin.

Yhden naapurin kanssa on diili, että heidän jääkaappiansa ja pakastinta saa käyttää. Niin ja minä saan käyttää myös mutteripannua. On kyllä suomalaiselta jäänyt parina päivänä kahvit keittämättä ihan vaan sen takia, että pannua pitää lainata naapurista. Jääkaapilla juokseminen on myös ihan minimissä. Jos laihdutusvinkkiä kaipaa, niin voi kokeilla, että alkaa käyttämään vaan naapurin jääkaappia. Mutta onhan se hienoa, että on paikka mihin saa ruoat kylmään. Ja naapurit ovat muutenkin todella mukavia. Onpahan minullakin edes jotain naisseuraa täällä, koska tämän talouden asukkaat ja heidän kaverinsa ovat vain ja ainoastaan miehiä.

Kanaa tulee kaupunkiin kuulemma kerran viikossa. Possunlihan löytäminen on helpompaa. Ellei sitten satu olemaan omat kanat katolla tai eteisessä, kuten useammalla naapurilla tässä. Mutta ei ne kanatkaan viikossa syömäkelpoisiksi kasva. Jonot noihin kauppoihin, joista ruokaa saa niin sanotusti normaalilla hinnalla ovat jo edellisenä iltana kymmenien ihmisten pituisia. Kuka sitten on jonottanut, myy ruokaa mahdollisesti eteenpäin kalliimmalla hinnalla. Voi myös olla, ettei puolen vuorokauden jonotus tuota mitään tulosta vaan saa palata tyhjin käsin. Lisäksi noin vuosi sitten perustettiin kauppoja, joista saa ostettua ruokaa ja tarvikkeita vain ulkomaisella valuutalla. Koska ulkomaisten rahalähetysten lähettäminen on tällä hetkellä erittäin hankalaa ja koska ei ole matkailijoita, jotka rahaa toisivat, niin paikallisten keskuudessa ulkomaisen valuutan saaminen käsiinsä on vaikeaa. Tämän vuoksi on perustettu Facebook-ryhmiä, joissa ihmiset kyselevät rahan perään. Minäkin vaihdoin omat rahani niin sanotusti kadulla. Kun hotellin vaihtokurssilla sain yhdellä eurolla 28 pesoa, niin kadulla sain samaisella eurolla 77 pesoa. Vielä edellisviikolla Yhdysvaltain dollaritkin olivat hyvä valuutta noissa valuuttakaupoissa, mutta 21.6 oli viimeinen päivä, kun niitä sai tallettaa valuuttakaupan tilille. Näin ainakin ymmärsin.

Kuubassa nämä raha-asiat ovat puhuttaneet jo vuosia, kun maassa oli vielä vuosi sitten kaksi eri valuuttaa. Toisen poistamisesta on puhuttu kauan ja nyt se viimein toteutettiin. Samalla nostettiin valtion työläisten palkkoja reilusti sekä poistettiin tietyt edut edullisten ruokaostosten suhteen. Toisaalta vaikka palkkoja jopa lähes viisinkertaistettiin, niin jos palkka oli ennen 20 € kuussa niin se ei vieläkään varsinaisesti kilpaile maailmanmarkkinoilla. Tähän päälle koronavuosi, jonka vuoksi maahan ei saada ulkomaanvaluuttaa eikä sen myötä myöskään ostettua tavaraa ulkomailta, niin elämästä on tullut varsin hankalaa ja kallista. Nekin kenellä on ollut rahaa aiemmin, ovat joutuneet käyttämään ison osan säästöistä elämiseen.

Elämä kuulostaa aika haasteelliselta ja varmasti sitä onkin. Itselläni on kuitenkin ollut täällä olosuhteisiin nähden oikein hyvät olot. En ole jonottanut ensimmäisessäkään kauppajonossa. Aamulla hoidan oman osuuteni päivän ruokahankinnoista hakemalla leivät ja ison pullon mehua. Kojun herra jo tietää mitä haluan ja saan haluamani helposti.